Tutkija Paula Merikoski on kesällä 2023 julkaistussa väitöskirjatutkimuksessaan selvittänyt muun muassa millaisia kokemuksia turvapaikanhakijoita kotimajoittaneilla oli. Suurin järkytys ja stressin aihe heille oli turvapaikkaprosessin seuraaminen Suomessa kanssakulkijana majoittujan rinnalla. Käsitys Suomesta yhteiskuntana muuttui rajusti ja monesta majoittajasta kuoriutui turvapaikka-aktivisti.
Verrattuna välitilassa elävän turvapaikanhakijan tilanteeseen oma koti on tietenkin jo itsessään merkittävä resurssi, joka majoittajalla on käytettävissään toimijuuden lähteenä. Suurimmalle osalle majoittajista toiminta oli vastarintaa sille, miten vuonna 2015 alkaneeseen ”pakolaiskriisiin” virallisesti vastattiin Suomen valtion ja EU:n taholta. Se oli paitsi vastarintaa pakolaisvastaiselle politiikalle ja turvapaikanhakijoiden oikeuksien murentamiselle, myös vahvasti näkyvälle populistiselle maahanmuuttovastaisuudelle.
”Majoittajien puheesta vahvasti välittyi, että he tiedostivat kodin olevan symbolisesti tärkeä paikka. Varsinkin suomalaisessa kulttuurissa, jossa on tyypillistä asua vain ydinperheen kesken. Kodin avaaminen on symbolisesti tärkeä teko. Sillä viestitään, että turvapaikanhakijat ovat tervetulleita tänne ja tervetulleita kotiini, eikä heitä tarvitse pelätä. Tuolloinhan oli hyvin paljon uhka-puhetta.”
Majoittajien puheessa kodin käsitettä käytetään toisin päin kuin mitä nationalistit käyttävät. Kansallismielisessä puheessa kotia on tapana käyttää kansakunnan metaforana, kun maahanmuutto tai siirtolaisuus kehystetään uhkaksi. Kansallisen kodin suojeleminen ulkopuolisilta tunkeutujilta on tyypillistä populistista retoriikkaa.
Yhdeltä haastateltavalta Merikoski otti väitöskirjaan sisältyvään artikkeliin otsikonkin, kun haastateltava sanoi että ”Jos turvapaikanhakijat eivät ole Suomeen tervetulleita, niin ainakin minun kotiini ovat”. Merikoski arvelee, että majoittajat saattoivat puolitietoisestikin tehdä tällaisen rinnastuksen, jossa kotimajoituksessa toimitaan sekä symbolisella tasolla että konkreettisesti vaikuttamalla asenteisiin.
”Se on myös tapa vähän sekoittaa kuvioita, tuoda omaan naapurustoon ja omaan kotiin ihmisiä, ja sillä voi olla vaikutusta ympäröivään yhteisöön. Kotimajoitus ei vaikuta vain meidän omaan perheeseen vaan voi vaikuttaa naapuriinkin ja joka kerran kun puhuu töissä, että meillä asuu irakilainen poika, toinen osapuoli joutuu vähän miettimään.”
Kotimajoituksesta muodostui pian tilanteita, joissa kotimajoittaja auttoi majoittujaa hyvin paljon oleskelulupaprosesseissa. ”Koti on konkreettinen tekemisen tila, jossa papereita käydään läpi, koetetaan saada selvää päätöksistä ja viranomaisjargonista. Kodista tulee ikään kuin oikeusaputoimisto, kun yhdessä yritetään tilanteesta selvitä.”
Vallan epätasapainoa ei ylitetä pakottamalla
Kotimajoitusverkoston toiminnassa on alusta asti asetettu tavoitteeksi se, että suhde majoittujan ja majoittajan välillä on mahdollisimman yhdenvertainen ja että asetelmasta auttajan ja autettavan välillä päästäisiin eroon. Myös turvapaikanhakijana olevan majoittujan ”uhrin” roolia halutaan purkaa, vaikka tämä haavoittuvassa asemassa onkin. Näitä tavoitteita on kirjattu verkoston toimijoille suunnattuun Kotimajoitusoppaaseenkin.
Tutkimushaastatteluissakin valtasuhteiden ja majoittujien kokeman ”kiitollisuudenvelan” kaltaiset ilmiöt tulevat esille. Majoittajalla on tilanteessa väistämättä enemmän resursseja ja päätösvaltaa, eikä tätä asetelmaa aina pystytä ylittämään. Turvapaikkapäätöstä odottavan majoittujan avun tarvetta on hänen epävakaassa asemassaan vaikea täysin häivyttää. Joskus he saattavat osoittaa kiitollisuutta siinä määrin, että majoittaja kiusaantuu.
Usein näistä haasteista päästiinkin yli kotimajoituksissa, varsinkin jos ne otettiin avoimesti puheeksi. Osapuolten välille muodostui ystävyys- tai perhesuhteita muistuttavia asetelmia. Monissa tapauksissa yhteys jatkui majoituksen päätyttyäkin.
”Moni majoittaja otti puheeksi sen, että haluaisivat tasavertaisen suhteen ja heillä oli epämukava olo siitä, että olisi joku auttajan kruunu päässä. He eivät kokeneet mitään erikoista tehneensä. Muistuteltiin kotimajoituksessa asuvalle, että sinun ei tarvitse siivota sen enempää kuin minunkaan ja saat tuoda tänne ystäviä kuten minäkin tuon”.
Lähes aina osapuolten välillä on niin vahva eriarvoisuus yhteiskunnallisen aseman ja taloudellisen tilanteen suhteen, että valtasuhteen epätasapainosta ei täysin päästä eroon. Ne tapaukset, joissa päästiin, se tapahtui luonnollisesti.
”Ihmisillä vain niin sanotusti klikkasi ja he rupesivat elämään kämppiksinä tai perhe-elämää. He hyväksyivät tilanteen, vitsailivat siitä tai alkoivat kutsua toisiaan äidiksi tai lapseksi. Perhe-elämään kuuluu se, että kaikki eivät ole aivan tasa-arvoisia, esimerkiksi lapset tottelevat vanhempiaan. Näissä tapauksissa hyväksyttiin se, että toisella osapuolella on todella epävarma asema ja hän asuu ilmaiseksi toisen kotona. Se, että näitä asioita yritetään häivyttää, siitä ei tule mitään. Siellä joka tapauksessa on ne tekijät”, Merikoski sanoo.
Tutkija sanoo, että onnistunteissa tapauksissa ihmiset yksinkertaisesti alkoivat viihtyä keskenään ja persoonat kohtasivat, jolloin näillä tosiasioilla ei ollut niin paljon merkitystä. ”En usko, että sitä pystyy pakottamaan”, Merikoski sanoo.
On niin ikään tärkeää, että majoittujalla on mahdollisuus antaa jotain takaisin. Joillakuilla oli sellaisia järjestelyjä, että majoitettava laittoi ruokaa, jos majoittaja oli huonompi siinä tai että majoitettava siivosi useammin, koska hän halusi. Joissakin tapauksissa työllistynyt turvapaikanhakija alkoi maksaa vuokraa, vaikka pienempääkin. Ihmiset kokivat antavansa oman panoksensa.
”Pitää antaa toiselle mahdollisuus antaa jotain takaisin. Jos se estetään, tilanne on vaikea. On helpompi ottaa vastaan vieraanvaraisuutta, jos saa antaa jotain takaisin. Varsinkin mitä vanhempi kotimajoituksessa oleva oli, eikä esimerkiksi 19-vuotias. Jos kokee, että täällä olen toisen kotona enkä anna mitään takaisin, se on monelle tosi hankalaa”.
Merikoski kertoo, että majoittujien joukossa oli nuoriakin ihmisiä. Esimerkiksi juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneita nuoria miehiä, jotka eivät olleet koskaan asuneet yksin tai laittaneet itselleen ruokaa. Jotkut heistäkin halusivat tehdä ruokaa ja ottivat äitinsä tai tätinsä videopuhelun kautta neuvomaan miten tietty ruoka tehdään. Kotimajoituksessa on usein kyse hyvin konkreettisista arjen asioita. Ruoka on kansainvälinen vieraanvaraisuuden kieli, jolla voi antaa jotakin takaisin ja jonka parissa on hauskaa.
Teksti: Sanna Rummakko
Kuva: Outi Neuvonen
Paula Merikosken väitöskirja löytyy täältä: https://helda.helsinki.fi/items/cd1771b2-d7f6-4331-88ba-9409128145f7