”Ajatus kotimajoittamisesta heitettiin ilmaan jo 2015 pakolaiskriisin aikana, mutta Ukrainan sodan aikana sitä alettiin vakavammin miettiä”, keravalaiset kotimajoittajat Pia ja Tero kertovat.
He ovat olleet tietoisia kotimajoituksesta jo toiminnan käynnistyttyä vuonna 2015 ja seurailleet sitä sosiaalisesta mediasta. Kuitenkin vasta ukrainalaisten tulo Suomeen ja etenkin se, että siviilipommitukset kävivät yhä laajamittaisemmiksi Ukrainassa, johtivat ensimmäiseen omaan kotimajoitukseen. Loppuvuodesta 2022 heidän luokseen muutti asumaan ukrainalainen Alona teini-ikäisen poikansa Yelysein ja vuoden ikäisen vauvan kanssa.
Sen lisäksi, että Pia ja Tero halusivat auttaa kansainvälistä suojelua hakevia ukrainalaisia osallistumalla keräyksiin, lahjoituksiin ja lopulta kotimajoittamalla, mielessä on ollut myös hiilijalanjälki. Omien lastensa aikuistuttua ja muutettua omilleen Pia ja Tero ovat asuneet kahden isossa paritalon puolikkaassa, jossa molemmat myös etätyöskentelevät. Ylimääräisiä huoneita on silti.
”Näin isossa talossa hiilijalanjälki on aivan liian iso per nuppi. Se on ollut yksi näkökulma koko ajan, että tänne pitäisi saada lisää ihmisiä tai sitten meidän pitäisi muuttaa. No, nythän meitä on enemmän jakamassa taloa”, Pia kertoo.
Vakavan Ukrainan tilanteen lisäksi päätöksen taustalla oli vähän majoittajapariskunnan keskinäistä huulenheittoakin. Sähkön hinnan noustessa pilviin Pia ja Tero pitivät talon yläkerrassa välillä 13 asteen lämpötilaa ja sanailivat, että lämpötilaa pitäisi nostaa viimeistään sitten, jos kotiin muuttaa ukrainalaisia.
”Saimme ikään luvan nostaa lämmitystä”, Pia kertoo naureskellen.
Varsinainen matching osapuolten välillä kävi lopulta nopeasti. Pari viikkoa ensimmäisestä sähköpostista Kotimajoitusverkoston tukiyhdistykseen Alona lapsineen muutti Pian ja Teron luokse. Sitä ennen oli tavattu toimistolla ja keskusteltu.
Suoraa puhetta kodin käytännöistä
Lämpötila talon yläkerrassa on nyt mukavat 19 astetta ja tunnelma muutenkin lämmin. Yläkerrassa Alonalla ja vauvalla on oma huoneensa ja Yelyseilla oma soppi. Kaikki talon asukkaat vaikuttavat ihmisiltä, jotka viihtyvät paitsi keskenään, oikein hyvin myös itsekseen päivätöidensä ja puhdetöidensä parissa.
Alona on lahjakas käsityöihminen, jonka huone on sisustettu värikkäästi ukrainalaisia perinteitä henkivillä käsitöillä ja koruilla, joita hän valmistaa. Jokainen vauvanvaatelaatikkokin on päällystetty kauniilla kuviopaperilla.
Käsillä tekemisestä pitävä Alona kertoo nauttivansa myös ruuanlaitosta ja on iloinen, että kokkaukset maistuvat Pia ja Terolle. He kertovat iloisina olevansa lähes kokonaan ”ukrainalaisissa ruuissa”, vaikka aluksi oikeanlaisten raaka-aineiden – tattari- ja ohrasuurimoiden, säilykeherneiden – löytäminen paikallisista kaupoista oli haasteellista. Nyt kauppoihin on alkanut jopa ilmestyä ukrainalaisia elintarvikkeita.
Tero ajatteli ensin, että etätyöskentelyyn olisi vaikea keskittyä, jos kotona on majoittujia, mutta ongelmia ei ole juuri ollut. Vain kerran hän on pyytänyt pistämään musiikkia hieman hiljemmalle. Kumpikin majoittaja kertoo pitävänsä siitä, että kotona on enemmän elämää.
”Minulle tuottaa iloa, kun tuo pienin tulee nelivetoa vastaan pitkin lattiaa”, Tero kertoo.
Pia kertoo, ettei heidän kotonaan ole tarkkoja sääntöjä ja siksi sinne on ollut suhteellisen helppo vastaanottaa uusia asukkaita. Sotkuistakin saa olla ja sitten siivotaan, kun se on vieraiden tulon kannalta tarpeen. Sähkön hinnan mukaan eletään esimerkiksi ajoittamalla pyykinpesua ajankohtiin, jolloin sähkö on halpaa.
Alona sanookin toivovansa majoittajilta suoraa puhetta siitä, miten asioita heillä tehdään. Ei ole helppoa tarttua toimeen ja ryhtyä noin vain puuhaamaan toisten ihmisten kotona tai keittiössä.
”Emme juurikaan riitele vaan sanomme asiat suoraan ennen kuin malja alkaa täyttyä”, Pia kuvailee perheen sisäistä viestintää.
Helsingin ulkopuolellakin on elämää!
Moni Suomeen tulevista ukrainalaisista on kiinnostunut kotimajoituksesta ja tietoinen mahdollisuudesta jo ennen maahan saapumista. Ykköstoive, tai jopa ainoa toive olisi löytää majoitus Helsingistä. Se on täysin ymmärrettävää työllistymismahdollisuuksien kannalta, mutta juuri suurimmista kaupungeista uusia kotimajoittajia on vaikeinta löytää.
Alona asui Ukrainassa pienemmässä noin 40 000 asukkaan kaupungissa ja sikäli viihtyy Keravalla suurkaupungin sijaan. Lähistöllä ei kuitenkaan ole muita ukrainalaisia.
Paikallisessa kirjastossa järjestetään parin viikon välein ukrainalaisnaisten tapaamisia, jonne tulee ihmisiä kauempaakin. Alona pyrkii myös käymään viikoittain Vantaan HelpCenterillä tapaamassa ihmisiä. Pienen lapsen äiti saa silloin hieman hengähtää, kun 1-vuotias konttailee muiden lasten kanssa lattialla.
Sosiaalinen elämä on tietysti hyvinvoinnin kannalta tärkeää, varsinkin kun koti-ikävä ja sotaan liittyvät ajatukset pyörivät kotimaastaan paenneen mielessä. Kansainvälistä suojelua hakeva, vielä suomea osaamaton ihminen tarvitsee toisia ihmisiä myös tiedonlähteeksi ja avuksi erilaisesta byrokratiasta selviämiseen.
Alona kertoo saavansa säännöllisesti apua parilta venäjän- ja ukrainankielentaitoiselta vapaaehtoiselta, jotka esimerkiksi tulkkaavat ja selittävät viranomaisilta tullutta postia. Hän kiittää täydestä sydämestään erityisesti ukrainankielistä vapaaehtoista Liliaa, jonka kanssa on säännöllisesti pitänyt kerran viikossa yhteyttä heti Suomeen saapumisestaan lähtien.
Pitkät prosessit ja viivästykset ovat uudessa järjestelmässä navigoivalle vaikea asia, varsinkin kun hoidettavana on omien lisäksi lastenkin asioita. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmät ovat aivan erilaisia kuin kotimaassa. Majoittajat eivät välttämättä pysty selvittämään suojelua hakevan byrokratian koukeroita, vaikka halua olisi.
”Ei sosiaalinen elämäni tietenkään ole samanlaista kuin ennen, mutta osallistun tapahtumiin ja yritän löytää uusia kavereita”, Alona kertoo.
Teksti ja kuvat: Sanna Rummakko