Syksyn 2015 tapahtumat muuttivat monen suomalaisen elämän, kun maahan saapui ennätysmäärä turvapaikanhakijoita, joita sijoitettiin vastaanottokeskuksiin ympäri maata. Monet meistä vastaanottokeskuksissa toimivista vapaaehtoisista ja työntekijöistä koimme tarjotun asumismuodon hiukan oudoksi. Onhan Suomen vastaanottojärjestelmä monella tapaa luotettavampi ja inhimillisempi kuin monen muun maan, mutta arjen kokemuksemme ahtaisiin laitoshuoneisiin sijoitetuista ihmisistä olivat silti ahdistavia.
On monta tekijää, jotka voivat vaikuttaa vastaanottokeskusten arkeen ja tehdä niissä asumisesta vaikeaa. Näitä ovat hierarkiset suhteet asukkaiden ja työntekijöiden välillä, resurssien puute, vastaanottopalveluiden niukkuus suhteessa haavoittuvassa asemassa olevien asiakkaiden tarpeisiin sekä heidän osallisuutensa puuttuminen kokonaisuudesta.
Nämä asiat vaikuttivat myös Kotimajoitusverkoston syntymiseen, kun suomalaiset ja turvapaikanhakijat tutustuivat toisiinsa paikallisesti, monet nimenomaan vastaanottokeskusten kautta. Tarvittiin paitsi konkreettista kotimajoitustoimintaa, myös solidaarisuutta, sillä maahanmuuttovastaisuus ja rasismi olivat kesän ja syksyn 2015 aikana muuttuneet salonkikelpoisiksi. Tilanne tuli hiljalleen näkyväksi myös rakenteellisena rasismina, lakimuutosten ja erilaisten viranomaiskäytäntöjen kautta, jotka omalta osaltaan kavensivat turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa.
Huomasimme roolimme muuttuneen mutta samalla tietynlaisen jatkumon syntyneen, kun sittemmin siirryimme pois vastaanottokeskuksesta toteuttamaan ja tukemaan kotimajoituksia. Verkoston paikallisryhmä järjesti keskustelutilaisuuksia, mielenosoituksia, juhlia ja muita yhteisöllisiä aktiviteetteja, joiden kautta usein syntyi uusia kotimajoituksia. Mukana toimimassa kanssamme oli sekä järjestöjä että paikallisen seurakunnan toimijoita. Turvapaikanhakijat olivat mukana tekemässä ja toteuttamassa. Ajatus heistä pelkkinä avun kohteina oli siinä vaiheessa lähinnä huvittava.
”Auttamassa” ja oppimassa
Kotimajoitusverkoston kaltaisessa, vapaassa kansalaistoiminnassa on monta ulottuvuutta. Oman kodin avaaminen tuntemattomalle, sotaa tai vainoa paenneelle ihmiselle, ja yleensä myös tämän tukeminen eri tavoin sekä laajemmin yhteiskunnallinen vaikuttaminen hyvien väestösuhteiden puolesta ja eriarvoisuutta vastaan kuuluvat kokonaisuuteen. Monet majoittajat ja muut verkoston aktiivit kertovat edelleen auttamishalun olevan ensisijainen motiivi toimintaan mukaan lähtemisessä, mutta samalla painottuu kuten aikaisemminkin jakamisen, yhteisen tekemisen, oppimisen ja ihmisenä kasvamisen tärkeys.
Vaikka olemme verkostolaisina ”auttamassa” uusia tulijoita yhteiskuntaan kiinnittymisessä, opimme jatkuvasti uutta myös omasta kulttuuristamme ja sosiaalisista normeistamme, yhteiskunnan ongelmallisiksi koetuista käytännöistä ja rakenteista, ja samalla tulijoiden näkemyksistä ja taustoista. Uudet maut ja värit sekoittuvat tuttuihin synnyttäen taas uusia, ja samalla avautuu uusi ikkuna maailmaan.
Yhteiskunnallisten kriisien myötä majoittajien kriteerit majoittamiseen ovat myös saaneet uusia – uusvanhoja – ekologisia ulottuvuuksia. Majoittamisen osasyynä voi esimerkiksi olla halu pienentää omaa hiilijalanjälkeä talouden jakamisen kautta, tai omien lasten kasvattaminen ymmärrykseen toisten hädästä sekä auttamisen luonteesta ja luonnollisuudesta.
Kansalaistoiminnan merkitys korostuu vaikeissa tilanteissa
Vapaan kansalaistoiminnan, kuten Kotimajoitusverkoston, yhtenä päämääränä on siis oikeudenmukaisemman ja inhimillisemmän yhteiskunnan rakentaminen. Tässä yhteydessä mieleen tulevat myös sosiaalipedagogiset näkökulmat ja työotteet, jotka pyrkivät yhteisöllisempään ja yhteiskunnallisempaan kasvatukseen.
Sosiaalipedagogiikka on toki tieteen- ja koulutusala, mutta sosiaalipedagogista käytännön toimintaa voi myös kuvata sosiaalisen kasvun tukemista painottavaksi kasvatustyöksi. Sosiaalipedagogiikan painopisteistä ja sen soveltamisesta kirjoittaneet tutkijat Elina Nivala ja Sanna Ryynänen ovat painottaneet, että sosiaalipedagogiseksi työksi voi ymmärtää myös monet kansalaiskasvatuksen teema-alueet jotka ovat vahvasti läsnä esimerkiksi järjestötoiminnassa, kuten ihmisoikeus- ja rauhankasvatus, ympäristökasvatus, vastuullinen kuluttajuus ja globaalikasvatus.
Kotimajoitusverkoston toiminnan ytimessä on aina ollut yhteiskunnallisten epäkohtien kriittinen tarkastelu, ja niihin vaikuttaminen – Nivalan sanoin tietoisuus ”elämänolosuhteista, hyvin – ja pahoinvoinnista, niiden syistä ja muutoksen mahdollisuuksista paitsi omassa lähiympäristössä myös maailmanlaajuisesti.” *)
Pandemian jälkeen Suomeen saapuu taas turvapaikanhakijoita eri maista, ja Sisäministeriön arvion mukaan Ukrainasta pakenevien määrä olisi tänä vuonna 20 – 30 000, ensi vuoden aikana 10-15 000. Myös viranomaisten käsitys kansalaistoiminnan merkityksen tärkeydestä on vakiintumassa, osittain viime vuoden haasteellisen vastaanottotilanteen takia. Kotimajoitus on edelleen hyvin suosittu vaihtoehto uusien tulijoiden keskuudessa. Kotimajoitusverkostoa siis tarvitaan sekä nyt että jatkossa jotta turvaa hakevat löytäisivät kodin sekasorron keskellä.
Teksti: Eva Kuhlefelt, yhteisötyön asiantuntija
Kuva: Outi Neuvonen
*) Nivala, E., Ryynänen S., Sosiaalipedagogiikka. Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa (2019)
Nivala, E., Kansalaiskasvatus globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnassa. Kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagoginen teoriakehys (2008)