Keittiöstä kantautuu askeleet, astioiden vaimeaa kolinaa ja kahvinkeittimen napsahdus. Toinen kämppiksistäni on valmistamassa aamupalaa, kun yritän venyttää itseäni pitkäksi sängyssä. On kotoisaa herätä elämisen ääniin. Kämppikseni on herännyt ennen minua, pannussa on kahvi valmiina ja keittiöstä kuuluu pian paistinrasvan tirinää ja hiljaista jutustelua.
Olin haaveillut pitkään yhteisöllisemmästä arjesta. Keväällä ystäväni alkoivat muuttaa yhteen kumppaneidensa kanssa ja yksiöt vaihtuivat kaksioihin, joissa oli kalanruotoparketit, suuremmat neliöt tai halvempi vuokra. Kesään tultaessa muuttoja oli takana kuusi ja minulla kyltymätön asuntokuume. Samalla yksiöni alkoi tuntua ahtaalta ja hiljaiselta. Päivitin vuokrasivustoja etsien vanhoja kyläkouluja, omakotitaloja ja puutalo-osakkeita, joihin voisi perustaa kommuunin.
Yritin hakuammunnalla tuuriani ja kyselin Instagramissa, josko joku haluaisi muuttaa kämppikseksi, kun oikea asunto osuisi kohdalle. Pian yliopistolta tutut kasvot kiinnostuivat varovaisesti ideasta. Seuraavalla viikolla olin kahdessa asuntonäytössä, kunnes sain soiton Puutarhakadun vanhasta asunnosta, jota syreenipensaat varjostivat. Kun kirjoitin nimeni vuokrasopimukseen, konkretisoitui se, kuinka olen muuttamassa yllättäen kahden puolitutun kanssa yhteen. Olin kuullut vain kauhutarinoita ja varoitteluja kämppiselämästä, joihin yritin nyt itseäni sovittaa.
Kimppakämpistä puhuttaessa kotitöiden jakautuminen sekä mahdollisuus suurempiin neliöihin ja matalampaan vuokraan nousevat usein esiin. Oma suhtautumiseni yhteisölliseen asumiseen ulottuu kuitenkin kotitöiden ja vuokran jakamista syvemmälle. Siinä kytee ajatus yhteisöllisestä hoivasta, lempeästä ihmissuhdeanarkiasta ja arjen jakamisesta. Anne Heinosen tuore väitöskirja Queering Intimacies at Home (2024) tarkastelee tarkkanäköisesti kotia jaettuna tilana. Yhteisöllinen asuminen on toiminut pitkään alustana radikaaleille ajatuksille, jotka kyseenalaistavat niin ydinperhemallia kuin sukupuolittuneita työ- ja hoivamalleja, ja samalla muodostavat vaihtoehtoisia läheisiä ja affektiivisia ihmissuhteita (Heinonen 2024; Andersen, Andersen & Van Deurs 1970). Tähän ajatukseen nojaten koti voi toimia poliittisena tilana, joka asettuu jonkin tavanomaisen ja normista poikkeavan välimaastoon.
Olemme eläneet kämppiselämää nyt vuoden ajan, ja tuntuu vähättelevältä puhua kämppiksistä, sillä heistä on muodostunut vuoden aikana myös läheisiä ystäviä. Kotimme on paikka, jossa teemme yhdessä ruokaa, sulkeudumme huoneisiimme, ja kyselemme raollaan olevien ovien väleistä ”otatko kahvia”. Se on hoivaa, olkapään tarjoamista sekä vimmaisia nauru- ja siivouspuuskia. Puutarhakadun kimppakämppä hengittää ja elää ajan mukana. Arki on toisinaan hektistä ristiin kulkemista, toisinaan keittiön pöydän ääreen pysähtymistä ja kahden tunnin teehetkiä. Keittiöstä kuuluu usein laulua tai innostunutta puhetta, jonka katkaisee hersyvä nauru, ja kotona on usein vastassa joku, jonka kanssa vaihtaa päivittäiset kuulumiset.
Nyt vuoden kommuunissa asumisen jälkeen kimppakämpän alkuhuuma ja vieraskoreus on laantunut mukavan tasaiseksi yhteiseloksi. Ajattelen, että arki sujuu paremmin, kun ottaa aikaa kalenterista yhteisistä asioista keskustelulle, joissa vaihdetaan kuulumisia sekä annetaan tilaa ja normalisoidaan myös kriittisempi palaute. Avoin ja rehellinen kommunikointi sekä käytännöistä sopiminen mahdollisimman alussa helpottaa ja sujuvoittaa esimerkiksi kotitöiden jakautumista. Yhteinen kalenteri keittiössä ja listat siivousvuoroista ovat helppo tapa varmistaa kaikkien osallisuus ja arjen sujuminen. Jaetussa kodissa ihmisten välillä syntyy myös väistämättä ristiriitoja, ja toisten kuuntelu, sosiaalinen herkkyys ja avoin kommunikaatio on tapa ennaltaehkäistä ja päästä yli hankauskohdista.
Yksilökeskeisen kulttuurin keskellä yhteisöllinen asuminen on vastakulttuurinen teko, joka voi vähentää yksinäisyyttä. Parhaimmillaan yhteisöllisyys tuo elämään merkityksellisyyttä ja sosiaalisia turvaverkkoja. Se opettaa joustavuutta ja toisten huomioimista, kuten myös omien rajojen asettamista ja rehellistä ja avointa kommunikaatiota. Samalla se on haavoittuvuuden näyttämistä, sillä yhteinen koti on myös jaettua kehollista ja intiimiä tietoa. Anne Heinosen mukaan (2024) yhteisöllinen elämä on ”yksin/yhdessä elämistä”, jolloin sekä yksinäisyyden että yhdessäolon tilanteet esiintyvät iloisesti rinnakkain. Vaikka oven voi sulkea ja korviin laittaa vastamelukuulokkeet, toisten läsnäolo tulee vastaan eri pyykkiaineiden tuoksuissa, lavuaarin reunalle jätetyissä kupeissa ja suihkun jälkeen märässä lattiassa.
Suomalaisista lähes neljäsosa, noin 1,3 miljoonaa asuu tällä hetkellä yksin. Samalla Suomen Punaisen Ristin yksinäisyysbarometrin (2025) mukaan 59 prosenttia kertoo kokevansa yksinäisyyttä ja kaksi kolmasosaa 16–24-vuotiaista kokee säännöllisesti yksinäisyyttä. Samaan aikaan kun yksinäisyys kasvaa, kasvukeskuksissa yksiöitä rakennetaan yhä enenevissä määrin. Helsingissä noin puolet kotitalouksista on yksin asuvia, kuten myös muissa suuremmissa kaupungeissa. Tähän on syynä väestönkasvun hidastuminen, asumistukiuudistukset kuten myös yksilö- ja ydinperhekeskeiset normit, jotka ohjaavat asumisratkaisuja. Yhteisöllinen asuminen rajoittuu monesti opiskelijoiden soluasumisesta vanhainkotien asumismuotoihin, mutta yhä harvempi työssä käyvä aikuinen asuu muiden aikuisten tai perheiden kanssa saman katon alla. Tämä siitä huolimatta, että muiden kanssa asuminen voi olla taloudellisesti, ympäristöystävällisesti sekä sosiaalisesti kestävämpää kuin yksin asuminen.
Pohdin usein tulevaisuuksia, jossa asuntoja suunniteltaisiin monimuotoisempiin asumisen tarpeisiin ja arkisiin ihmisten välisiin kohtaamisiin. Ehkä sohvasurffauksen, yhteiskäyttöautojen, -palstojen ja siirtolapuutarhojen lisäksi yhteisöasuminen lisääntyy ja monimuotoistuu tulevaisuudessa. Toisaalta Sitran yliasiamiehen mukaan ”asumistamme muokkaavat jatkossa kaikkein eniten yhteisöllisyys ja palvelullistuminen, väestön kääntyminen ja resurssitehokkuus”, mikä tulee lisäämään asumismuotojen monimuotoistumista tulevaisuudessa (Tiirikka 2020).
Yksi yksilö- ja ydinperhenormeja kyseenalaistava asumismuoto on turvapaikanhakijoiden kanssa asuminen. Kotimajoittaminen on keino osoittaa solidaarisuutta ja mahdollistaa turvapaikanhakijalle kodinomaiset olosuhteet vastaanottokeskuksessa asumisen sijasta. Se on vapaaehtoista, vastikkeetonta ja tasavertaista yhdessä asumista, jolloin siitä ei makseta vuokraa. Oman kodin avaaminen turvapaikanhakijalle on mahdollisuus muodostaa syviä, henkilökohtaisia suhteita, ja samalla koti voi toimia poliittisena tilana ja kansalaistoiminnan muotona.
Vaikka kimppakämpässä asuminen ja kotimajoitus ovat molemmat yhteisöllisen asumisen muotoja, olisi pelkistävää rinnastaa ne toisiinsa. Moni turvapaikanhakija on haavoittuvassa asemassa, ja saattanut kokea lähtömaassa uhkaa, vainoa, väkivaltaa tai epävarmuutta, mikä vaikuttaa haluun asua rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä. Kulttuuritausta, kieli, etnisyys, uskonto, kansalaisuus, lähtötausta ja sosioekonominen asema voivat poiketa toisistaan radikaalillakin tavalla, mutta uskon siihen, että asuinkumppaneilta löytyy enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Myös kotimajoittuja on yhdenvertainen asuinkumppani, jonka kanssa kotityöt ja käytännöt sovitetaan yhteen molempien tarpeet ja toiveet huomioiden.
Niin kotimajoittamisessa kuin kämppiselämässä tarvitaan sosiaalista herkkyyttä, avointa asennetta ja kykyä kommunikoida tarpeistaan ja toiveistaan. Lopulta yhteisöasuminen mahdollistaa erilaisten asumis- ja laajemmin yhteiskuntamuotojen kuvittelun. Tässä piilee Heinosen (2024) mukaan yhteisöllisten intimiteettien radikaali potentiaali.
Kirjoittaja on turkulainen humanisti, jonka maukuva kissa aiheuttaa toisinaan meluhaittaa kimppakämpässä.
Teksti ja kuvat: Reea Viitasalo
Viestinnän korkeakouluharjoittelija (4–7/2025) Kotimajoituksen tuki ry:ssä.
Lähteet
Suomen Punainen Risti (2025) Yksinäisyysbarometri 10.1.2025
Riiali, Marianne (2022) Tilasto paljastaa: Helsingistä tuli todellinen sinkkujen kaupunki. Helsingin Sanomat 29.4.2022. Saatavilla: https://www.hs.fi/pkseutu/art-2000008779660.html.
Vehkasalo, Jussi (2021) ”Halu kimppa- asumiseen on vähentynyt selvästi” – tietyn asumismuodon suosio kasvaa nuorison keskuudessa. Helsingin Uutiset 2.3.2021. Saatavilla: https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/3885582
Heinonen, Anna (2024) Queering Intimacies at Home Friendship and Roommate Relations in Finnish Small-Scale Communes. Lambda Nordica 4/2024–1/2025. Saatavilla: doi:10.34041/ln.v29.985
Tiirikka, Marjo (2020) Yhteisöllinen asuminen lisääntyy tulevaisuudessa. Suomen vuokranantajat. 2/2020. Saatavilla: https://vuokranantajat.fi/lehdet/yhteisollinen-asuminen-lisaantyy-tulevaisuudessa/.