Tutkija Paula Merikoski on kesällä 2023 julkaistussa väitöskirjatutkimuksessaan selvittänyt muun muassa millaisia kokemuksia turvapaikanhakijoita kotimajoittaneille oli. Suurin järkytys ja stressin aihe heille oli turvapaikkaprosessin seuraaminen Suomessa kanssakulkijana majoittujan rinnalla. Käsitys Suomesta yhteiskuntana muuttui rajusti ja monesta majoittajasta kuoriutui turvapaikka-aktivisti.
Merikosken väitöskirja tarkastelee aihetta paikallisten kotimajoittajien näkökulmasta. Tämä on ensimmäinen Suomessa julkaistu nimenomaan kotimajoitukseen keskittyvä väitöskirjatutkimus, joka sijoittuu vuonna käynnistyneen 2015 niin kutsutun turvapaikkakriisin ajankohtaan.
Vuonna 2015 elettiin Eurooopassa aikaa, jolloin turvapaikanhakijoita saapui ennätysmääriä moneen maahan, myös Suomeen kaiken kaikkiaan 32 000 kansainvälistä suojelua hakevaa ihmistä. Syyrian sota oli viime vuosikymmenen puolivälissä merkittävin pakolaisuutta tuottava konflikti. Väkivalta, vainot ja oikeudenloukkaukset ajoivat ihmisiä liikkeelle monista muistakin maista, kuten Irakista, Afganistanista ja Somaliasta. Suomeen saapuneista turvapaikanhakijoista irakilaiset olivat suurin yksittäinen ryhmä. Vuonna 2015 syntyi myös Kotimajoitusverkosto ja sen tukiyhdistys perustettiin.
Merikosken etnografinen tutkimus pohjautuu haastatteluihin, tekstimateriaaliin ja kenttämuistiinpanoihin. Tutkimuksen kolmessa pääluvussa käsitellään muun muassa kotimajoitukseen sisältyvää kiistanalaista vieraanvaraisuutta, vastavuoroisuutta ja valtasuhteita, majoittajien poliittista toimijuutta sekä affektiivista eli tunteisiin vaikuttavaa läheisyyttä majoittajien ja majoittujien välillä.
Merikosken väitöskirja osoittaa, että kotimajoittaminen vaikutti majoittajien elämään monella tasolla. Heidän arkielämänsä ja kokemuksensa omasta kodista muuttuivat, kun he jakoivat kotinsa turvapaikkaprosessissa olevan kanssa. Majoittamisen myötä monet heistä aktivoituivat toimijoina turvapaikkapoliittisissa kysymyksissä. Kodista tuli solidaarisuuden ja kansalaisaktivismin tila.
Taistelua oleskeluluvasta
Kotimajoituksesta tuli monelle tapa harjoittaa kansalaistoimijuutta ja tehdä vastarintaa. Merikosken haastattelemien kotimajoittajien joukossa oli joitakin kokeneita aktivisteja, mutta valtaosalle se oli aivan uutta.
”Enemmistölle se oli sitä, että mediasta välittyi humanitaarinen kriisi ja heillä etuoikeutettuina ihmisinä on mahdollisuus ja velvollisuus auttaa. Paljon ei voi tehdä, mutta voi antaa jollekulle ihmiselle mukavamman paikan, missä hän voi odottaa prosessin lopputulemaa”, Merikoski kuvaa kotimajoittajien asennetta prosessin alussa. Odotukset eivät aivan toteutuneet.
”Moni heistä siinä alussa ajatteli, että nämä ihmiset saavat varmasti jäädä Suomeen ja toiminta on kotoutumista, että opetellaan yhdessä suomen kieltä ja ehkä minäkin voin opetella hänen kieltään. On kulttuurivaihtoa ja luodaan hyvät edellytykset kotoutumiselle. Sitten tajuttiin, että eivät nämä ihmiset olekaan saamassa oleskelulupia. Silloinen hallitus teki politiikkaa, jolla turvapaikanhakijoista pyrittiin eroon.”
Majoittajille valkeni, ettei käynnissä olekaan esikotoutumisen jakso vaan tuleekin taistelu siitä saako Suomeen edes jäädä. Todella monelle tuli yllätyksenä, miten huonosti Migrissä tuolloin hoidettiin asioita, miten heppoisin perustein tehtiin negatiivisia turvapaikkapäätöksiä ja miten surkeaa juridinen apu ja tulkkaus välillä olivat. Majoittajiin vaikutti hyvin voimakkaasti havainto siitä, että Suomi ei olekaan tasa-arvoinen oikeusvaltio kaikille.
Merikoski kertoo monen majoittajan kuvanneen tätä sanomalla, että ”kupla puhkesi”, ”silmät aukesivat” tai ”olen elänyt pumpulissa”.
”Monet haastateltavat kokivat eläneensä keski-ikäiseksi ihmiseksi asti tajuamatta, että se mikä Suomessa on hyvää ei olekaan inklusiivista kaikille vaan että täällä tehdään todella jyrkkiä ja julmia poliittisia päätöksiä ja suoranaista väkivaltaa näiden prosessien kautta”, Merikoski kertoo.
Tämä sai aikaan epäuskoa ja suuttumusta, monet majoittajat ryhtyivät aktivisteiksi omalla paikkakunnallaan tai menivät mukaan mielenosoituksiin tässä vaiheessa. Jokaisella oli oma tapansa. Mukana oli esimerkiksi toimittajia, jotka saattoivat omaa työtään tai kontaktejaan hyödyntämällä tuoda asioita ilmi, ryhtyä vaikuttamaan päättäjiin tai tehdä valituksia viranomaisten toiminnasta.
”Usein oli kyse siitä, että kotona on ihminen, jonka tarinan on kuullut, jonka tilanteen tietää ja jonka paperit on nähnyt ja jonka perheen kanssa ollaan Skype-yhteydessä. Näkee ne mahdolliset traumat, pelon ja stressin ja sitten samaan aikaan Migrissä sanotaan, että tarinasi ei ole uskottava. Se tuntui ihmisistä niin ristiriitaiselta, että sai heidät barrikadeille.”
”He ajattelivat, että osaavat lukea tätä systeemiä ja voivat käyttää sitä hyödyksi. Monet olivat korkeakoulutettuja ihmisiä, joilla on tietyt verkostot ja resurssit sekä tietoa siitä, miten näiden puitteissa voi toimia”.
Majoittajien suhde omaan kotimaahan ja käsitys Suomesta yhteiskuntana muuttuivat kokemusten myötä. Luottamus, joka suomalaisilla yleensä on poikkeuksellisen vahva, alkoi horjua. Luottamuksen murentuminen voi hyvinkin tapahtua aikuisella iällä, kun nähdään, että omassa kotimaassa on monia läpeensä rasistisia instituutioita eikä oikeusvaltioperiaatteeseen aina voi luottaa. Nämä ovat yksilötasolla todella isoja asioita. Kotimajoituksen ”kiistanalainen vieraanvaraisuus” on tapa uudelleen neuvotella kotimajoittajan omaa kuulumista yhteiskuntaan.
Teksti: Sanna Rummakko
Kuvat: Outi Neuvonen, Sanna Rummakko
Paula Merikosken väitöskirja löytyy täältä: https://helda.helsinki.fi/items/cd1771b2-d7f6-4331-88ba-9409128145f7