Vihdissä asuva opettaja Marja Huovila kirjoitti Kaikilla ihmisillä on rajansa -kirjan kokemuksistaan kotimajoittajana ja majoittujiensa vaiheista. Kirjan nimi on toteamus suoraan nuoren irakilaisen turvapaikanhakijan suusta, kun hän oli päättänyt palata takaisin kotimaahansa. Huovilan kotona asui eri pituisia aikoja yhteensä neljä henkilöä, jotka tulivat Irakista Suomeen turvapaikanhakijoina vuonna 2015.
Kotimajoittaminen on paitsi arjen jakamista ja kulttuurista oppimista, erityisesti rinnalla kulkemista turvapaikkaprosessissa ja avustamisesta hallinnon viidakossa.
”He osasivat korjata lukkoja, aitoja ja autoani. Yksi heistä pystyy kääntämään peräkärryä missä tahansa. He auttoivat siinä mitä en itse osaa, kuten moottoreiden kanssa. Minä sitten perehdyin järjettömään byrokratiaan”, Huovila kertoo.
Kemian ja matematiikan opettajana sekä erityisopettajana pitkän työuran tehnyt Marja Huovila lähti vuonna 2015 vapaaehtoiseksi paikkakunnalleen perustettuun Riuttarannan vastaanottokeskukseen. Kun Riuttarannan vastaanottokeskus lakkautettiin, siirtyi suurin osa turvapaikanhakijoista Hopeaniemen vastaanottokeskukseen. Marja Huovila jatkoi siellä vapaaehtoistyötä ja tutustui työteliäisiin ja käsistään käteviin turvapaikanhakijoihin. Nämä ottivat mielellään vastaan monenlaisia tehtäviä Huovilan omakotitalossa ja sitä ympäröivällä tontilla, joka Huovilan sanoin sijaitsee ”keskellä metsää” Vihdissä. Hän opetti pienelle ryhmälle irakilaisia suomea ja ryhmän opiskelijoista tuli hänen kotimajoittujiaan vuonna 2016.
Tämä on kirjan lähtötilanne. Elämänmakuinen tarina etenee tutustumisesta alkaen eteenpäin useita vuosia. Lukijalle avautuvat monisyiset turvapaikka- ja oleskelulupaprosessit sekä kielteiset turvapaikkapäätökset, mutta myös irakilaismiesten kielen oppiminen, kontaktien luominen, kotoutuminen ja suomalaisille työmarkkinoille eteneminen satojen työpaikkahakemusten ja byrokratian kiemuroiden kautta. Tätä voi pitää jo pienenä ihmeenä ottaen huomioon miten paljon esteitä yhteiskunnan rakenteet ja turvapaikkapolitiikan kiristäminen kasasivat Suomeen paenneiden ihmisten tielle noina vuosina.
Alussa turvapaikanhakijat kaipasivat ennen kaikkea työtä ja toimintaa, sillä elämä vastaanottokeskuksessa on helposti pelkkää turhauttavaa odottamista. Huovilalla oli tarjota tekemistä omakotitalonsa tontilla pihan siistimisen, aitojen ja muiden rakenteiden kunnostuksen, koneiden ja laitteiden, koiranhoidon ja jopa käärmeiden karkotuksen parissa. Joukosta paljastui erinomaisia kokkejakin.
Yksi kirjan päähenkilöistä, Bilal, käy poikiensa kanssa edelleen auttamassa Huovilaa erilaisissa talon töissä ja toimii tarvittaessa koirien hoitajana. Hän on niin taitava eläinten kanssa, että saa sairastelevan ja ruuasta kieltäytyvän lemmikin syömään silloinkin, kun se kaikilta muilta omistajaa lukuun ottamatta epäonnistuu. Hän on osoittautunut sen verran käteväksi, että Huovilan on vaikea kuvitella miten enää pärjäisi ilman tämän apua. Alun perin kotimajoittamisen motivaationa tosin oli puhtaasti auttamisen halu eikä oma hyöty.
Huovila kertoo, että kotimajoittaminen sai alkunsa ”puolivahingossa” eikä hän tiennyt mihin ryhtyi. ”Vaikka olisin tiennyt, mitä tuleman pitää, en olisi voinut tehdä toisin”, hän sanoo.
Kirjoittaminen alkoi saman tien, kun vapaaehtoistyö vastaanottokeskuksessa käynnistyi. Huovila kirjoitti tapahtumia ylös preesensissä niiden edetessä. Jälkeenpäin kaikkea ei muuten muistaisikaan. Kaikki majoittujat olivat tietoisia kirjoittamisesta ja antoivat luvan tarinoidensa kertomiseen. Henkilöiden nimet on kirjassa muutettu, paitsi jos joku heistä nimenomaan tahtoi esiintyä omalla nimellään.
Ajatus irakilaisten majoittamisesta syntyi, kun paikallinen vastaanottokeskus päätettiin sulkea ja turvapaikanhakijoita alettiin siirrellä eri paikkoihin. Huovila mietti asiaa yhden yön yli.
”Koska aamulla olin vielä samaa mieltä, laitoin Waleedille viestin. Jos paikka, minne heidät oltiin lähettämässä, oli kauhean kaukana tai muuten mahdoton, he olisivat tervetulleita meille, jos vain jotenkin pärjäisivät koirieni kanssa. Minulla oli yksi ylimääräinen huone. Eiköhän sinne kolme miestä mahdu. Waleedilta tuli viesti, että he olivat hämmästyneitä, iloisia ja helpottuneita tarjouksestani”, Huovila kirjoittaa.
Kolme irakilaismiestä asettui asumaan tyhjillään olevaan huoneeseen ja yhteinen arki alkoi. Huovila kertoo, että kukin käytti omia taitojaan.
”Miehet osasivat korjata lukkoja, aitoja ja autoani. Ammattiautoilija Bilal pystyy kääntämään peräkärryä missä tahansa. He auttoivat siinä mitä en itse osaa, kuten moottoreiden kanssa. Minä sitten perehdyin järjettömään byrokratiaan.”
Ruuanlaitosta huolehtivat Huovila, pitkään myös kokkina kotimaassaan työskennellyt Bilal ja vasta 18-vuotias Abdulrahman, joka sai välillä kokkausohjeita äidiltään kotimaasta puhelimitse. Bilalin kokkaustaidot ilahduttivat myöhemmin paikallisissa Ravintolapäivissä ja catering-keikoilla perhejuhlissa.
Hyviä ja huonoja uutisia
Kirjassa käydään kaikkien päähenkilöiden vaiheet läpi. Yksi heistä on irakilainen journalisti Waleed, jonka yksityiskohtaisesti kirjaama kuvaus pakomatkasta vanhimman poikansa Abdulrahmanin kanssa Irakista Euroopan halki Suomeen on käännetty englannista suomeksi ja sisältyy kirjaan. Irak on maailman vaarallisin maa toimittajalle. Jopa Suomen Journalistiliitto otti kantaa Waleedin turvapaikkahakemuksen puolesta. Migri päätti toisin.
Abdulrahman ei saanut oleskelulupaa eikä mahdollisuutta opiskella oleskeluluvan puuttuessa ja päätti palata takaisin Irakiin, vaikka kaikki läheiset ihmiset – Huovila mukaan lukien – suorastaan anelivat häntä olemaan palaamatta. Palattuaan hän joutuikin Irakissa shiiamilitian kidnappaamaksi ja kiduttamaksi.
Abdulrahmanin suusta on myös kirjan nimi. ”Kaikilla ihmisellä on rajansa. Minun rajani on nyt tässä”, hän totesi saatuaan kielteisen turvapaikkapäätöksen ja päätettyään sitten palata takaisin Irakiin.
Kuultuaan Abdulrahmanin tultua kidnapatuksi isä Waleed palasi niin ikään takaisin kotimaahan pelastaakseen poikansa, josta ei pitkään aikaan kuultu mitään. Huovila kertoo, että Waleedin saattaminen lentokentälle oli yksi vaikeimpia hetkiä kotimajoittajana. Sittemmin Waleed sukkuloi Turkin ja Irakin väliä ja maksoi kidnappaajille lunnaita välittäjän avulla, sillä suora kontakti heihin on usein hengenvaarallinen. Shiiamilitian motivaationa on yleensä raha tai kosto, tässä tapauksessa molemmat. Tyypillisesti kostetaan perheen vanhimmalle pojalle.
Suomessa Marja ja Bilal uskoivat pitkään pojan kuolleen kunnes eräänä päivänä Waleed ilmoitti viestipalvelun kautta tämän päässeen vapaaksi ja olevan elossa. Huovila kertoo valtavasta hämmennyksestä tiedon saatuaan:
”Oli pääsiäinen, ja Abdulrahman oli ollut lähes kaksi vuotta kidnapattuna. Muistan sanasta sanaan messenger-viestin, jonka Walid lähetti: ”Good news, Abdulrahman has been released. He´s fine.”
“Se oli niin hämmästyttävää, kuin ihminen olisi noussut kuolleista. En pystynyt edes kysymään siitä mitään.”
Nyt Waleedin perhe asuu pakolaisina Ankarassa Turkissa lukuun ottamatta yhtä poikaa, joka opiskelee lääkäriksi Venäjällä. Yhteys perheeseen on säilynyt ja Huovila on käynyt heitä tapaamassa Turkissa.
Bilalin tapauksessa oli niin ikään hyvin vaikeita vaiheita kielteisten turvapaikkahakemusten myötä. Terveyshuoliakin hänellä oli paljon Irakissa tapahtuneiden kidutusten ja niissä vammautumisten vuoksi. Kirjassa Huovila kuvailee mielentilaa epävarmuuden aikoina: ”Teimme puutarhatöitä emmekä puhuneet juuri mitään. Laitoimme yhdessä ruokaa ja puhuimme hyvin vähän. Olimme kumpikin henkisesti niin lopussa, ettemme kestäneet kunnolla toisiamme. Pelkäsimme tulevaisuutta. Maanantaina toimintaterapia, keskiviikkona asianajaja, seuraavana maanantaina poliisi. Mitä sen jälkeen?”
Eräässä vaiheessa Huovila huomasi Bilalin suomalaistuneen siinä määrin, että ollessaan ahdistunut ja masentunut tämä lähti ämpärin kanssa metsään poimimaan mustikoita – ja se auttoi.
Kotimajoittaja kaipaa vertaistukea
Niillä, jotka toimivat kotimajoittajina ”turvapaikkakriisin” jälkeisinä vuosina 2016-17, oli usein rinnalla kulkijan rooli pitkissä ja tuskallisissa oleskelulupaprosesseissa. Turvapaikkapolitiikkaa ja erityisesti hakijan uskottavuuden arviointia kiristettiin rajusti. Kielteisiä päätöksiä ropisi ihmisille, jotka vain hieman aiemmin, kuten vuoden 2015 alkupuoliskolla, olisivat saaneet kansainvälistä suojelua Suomesta. Huovilan kotimajoittujista kaikki saivat kielteisen turvapaikkapäätöksen.
Kauhun hetkiä liittyi niihin aikoihin, jolloin Bilal oli Suomessa paperittoman asemassa ja pelättiin poliisin hakevan hänet käännytettäväksi. ”Aina kun koirat haukkuivat, pelkäsimme poliisin tulevan.”
Huovila kertoo, ettei kotimajoittajaksi ryhtyessään edes tiennyt Kotimajoitusverkoston olemassaolosta. Majoittaja kaipaa vertaistukea erityisessä tilanteessaan ja myöhemmin Huovila saikin Kotimajoitusverkoston kautta toisen kotimajoittajan yhteystiedot. Tukena oli myös Vihdin seurakunta, jonka työntekijät olivat aktiivisia turvapaikanhakijoiden auttamisessa. Seurakunnan pappi esimerkiksi opetti toimintaa kaipaaville turvapaikanhakijoille metsätöitä ja moottorisahan käyttöä.
Lopulta monenlaisia taitoja omaava ja lukuisia työtehtäviä kokeillut Bilal sai oleskeluluvan työn perusteella ja hänen perheensä, puoliso ja kolme lasta, pääsivät Välimeren yli kumiveneellä elävänä Euroopan Unioniin, jonka säännösten mukaan yhden perheen turvapaikkahakemukset on käsiteltävä samassa maassa. Päästyään vihdoin Suomeen perheenjäsenet saivat kansainvälistä suojelua. Bilal on opiskellut toimitilahuoltajan tutkinnon Suomessa ja viihtyy työssään.
Kaikkien majoittujiensa ja heidän perheidensä kanssa Huovila on edelleen yhteydessä. Aloittaessaan kirjoittamisen hän kaavaili tekstiä esimerkiksi jatkokertomukseksi lehteen. Oleskelulupaprosessit osoittautuivat huomattavasti monimutkaisemmiksi kuin ensin osasi kuvitella. Kirjoittaminen toimi terapiana vaikeimpina aikoina. Lopulta tarinat kasvoivat neljäsataasivuiseksi kirjaksi.
”Yksi työkaveri, jolle kerroin kokemuksesta, sanoi sen tuovan mieleen lasten sadut, joissa selviytyy mahdottomasta tehtävästä, saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Aika monet, joille olen kertonut, ovat ihmetelleet kuinka ihmeessä sellaiset turvapaikanhakijat pärjäävät, joilla ei ole ketään suomalaista auttamassa”, Huovila sanoo.
Kaikilla ihmisillä on rajansa -teosta voi voi ostaa kaikista kirjakaupoista mukaan lukien verkkokaupat. Hyllyssä se tulee olemaan ainakin Rosebudissa, Aviadorin Kulttuurikulmassa (Liisankatu 19, Helsinki) ja Aurinkokustannuksella (Vihdin kirkonkylä).
Haastattelu: Sanna Rummakko
Kuvat: Sanna Rummakko, Marja Huovila