Kristiina Kukkonen on iisalmelainen kotimajoittaja, jonka perheen luona vuonna 2017 asui nelihenkinen afganistanilainen perhe. Kukkonen on julkaissut kokemuksestaan ”Emme ajattele sitä toista vaihtoehtoa” -nimisen runokirjan. Kristiina kertoo kokemuksistaan:
”Vuonna 2015 Iisalmessa oli turvapaikanhakijoiden hätämajoitus ja toimin silloin eräässä järjestössä. Yhdessä kokouksessa Punaisessa Ristissä toimiva henkilö innosti käymään hätämajoituksessa ja viemään asukkaita jonnekin, koska muuten he olivat vain sisätiloissa koko ajan. Yksi lauantaipäivä lähdin sinne etsiäkseni sieltä jonkun perheen. Mukaan lähti neljä perhettä, joiden kanssa kävimme kirjastossa ja joulunavauksessa torilla.
Meidän tulevan majoittujaperheen isä osasi englantia, koska hän oli kotimaassa työskennellyt amerikkalaisten rakennuksilla. Se oli tietysti kotimaassa valtaa ottaneen Talebanin silmissä paha asia. Hän on tavattoman utelias ja oppivainen ihminen, huomasin sen pian. Hän sai seuraavana vuonna töitä täältä Iisalmesta.
Jotta perhe pääsisi asumaan yhdessä, me tarjosimme kotimajoitusta luonamme. Jollain hetkellä taisin sanoa, että meidän yläkerrassa voisi ehkä asua. Ja onneksi minulla on aviomies, joka lähti täysillä mukaan. Näin kotimajoitus alkoi, emmekä tienneet yhtään, mitä se tulee olemaan. Mitään virallista organisaatiota tai vastaavaa ei ollut tässä välissä. Eikä tiedossani ollut muita kotimajoittajia Iisalmessa.
Meillä on rintamamiestalo ja siinä yläkerta, jossa ei ole erikseen enää keittiötä – kuten ennen vanhaan näissä taloissa. Oli heillä toki jääkaappi yläkerrassa. Me jaoimme arkea sillä tavalla, että viikolla päivälliseksi syötiin meidän keittiössä tehtyä afgaaniruokaa yhdessä ja usein viikonloppuisin minä tein suomalaista ruokaa.
Juhlapäivät vietetään yhdessä edelleen
Yhdessä asuen me opimme puolin ja toisin. Isoin asia ja se mistä ryhdyin kirjoittamaan, on ollut kulttuurinen pohdinta ja sen miettiminen, että mitä näiden ihmisten elämä on suhteessa minun ja meidän elämäämme. Mistä he tulevat ja mistä ponnistavat on kovin erilaista.
Meillä ei perheen äidin kanssa ollut yhteistä kieltä, mutta kaikki asiat saimme hoidettua. Perheen isä oli välillä tulkkina, mutta hän teki töitä matkailuyrityksessä vaihtelevilla työajoilla eikä ollut aina paikalla tulkkaamassa. Jossain vaiheessa perheen äiti oli oppinut sanan ”ystävä”. Hän katsoi minua ja sanoi ”ystävä” eli puhui minusta ystävänä.
Ennen kaikkea lapset olivat meidän kanssamme enemmän. He tulivat rappusista kurkkimaan mitä alakerrassa tapahtuu. Oli meillä muistaakseni sellainen sääntö, että puoli yhdeksän uutisia ennen lapset menevät yläkertaan. Illasta piti rauhoittaa vähän omaa aikaa. Olisihan ollut raskasta, jos koko ajan olisi oltu yhdessä.
Perhe asui meillä kymmenen kuukautta. Perheen isä sai lopulta työperusteisen oleskeluluvan ja sen jälkeen perhe pystyi muuttamaan omilleen ja he saivat vuokrattua asunnon Iisalmesta. Nykyisin he asuvat noin 300 metrin päässä meiltä. Tuosta puiston poikki he kipaisevat, jos tulee jotain asiaa. Lapset käyvät luonamme paljon. Joulut, pääsiäiset ja sellaiset vietämme yhdessä. Meillä on omankin perheen väkeä eli meillä on sitten pöydän ääressä aika iso joukko.
Suomalainen lapsi
piirtää
perheeseen
vanhemmat ja sisarukset.
Minun perheeseen
kuuluvat
ydinperhe,
lapsuudenperhe,
uusperhe ja
maahanmuuttajaperhe
yhteisen pöydän ympärillä.
Afgaani-isä sanoo:
”Nyt on kuin kotona.”
Kristiina Kukkosen runo, 2018
Kokemus rikastuttaa elämää edelleen
Emme saaneet kotimajoitukseen neuvontaa vaan olimme omillamme. Paikkakunnalla oli afgaaneja kiintiöpakolaisina, mutta en ollut heidän kanssaan tekemisissä. Työni puolesta kävin jonkun hankkeen ohjausryhmässä, jossa maahanmuuttoasioita käsiteltiin. Minulla oli jotain tietoperustaa ja suhteita, jotta tarvittaessa pystyin kysymään neuvoa.
Paikkakunnalla kuitenkin oli aktiivinen Suomen Punaisen Ristin Ystävä-toiminta. Eikä vuoden 2015 maahanmuuttotilanteesta olisi ikinä selvitty ilman SPR:n erityisesti eläkkeellä olevia naisia. Siihenhän se perustui, että pystyttiin tekemään niin hyvää työtä.
Hupaisaa, että minullahan ei ollut aikaa mihinkään sellaiseen. Ja sitten yhtäkkiä se kaikki onkin tässä kotonamme, ja sitten se aika löytyy. Esimerkiksi silloin, kun perheen tyttö lähti kouluun. Hänellä ei ollut esikoulua taustalla eikä ollut mitään kokemusta siitä logiikasta, jolla esimerkiksi koulun tehtäväkirjat etenevät. Esikoulun käyneellä suomalaislapsella kaikki se on selvää. Itsekin yritin silloin selvittää näitä asioita. Koulun aloitus oli kyllä melkoista ja juuri tässä eräänä päivänä perheen tyttären kanssa puhuimme minun tuestani siinä alussa. Hän muistaa sen hyvin. Nykyisin tuemme lasten harrastuksia. Olen tilannut perheen tyttärelle lasten Hesaria, jota hän tykkää lukea, ja hänen yhteiskuntaopin numeronsa koulussa on kymppi.
Olen todella kiitollinen siitä, että tällainen vaihe tuli elämässä, joka rikastuttaa meidän elämäämme jatkuvasti. Perheen lapset ovat todella iso ilo meille ja on hyvin tärkeää, että tämän kautta ymmärrämme maailmaa ja katsomme sitä eri silmin.
Suhde perheen lapsiin on merkityksellinen, erityisesti kun meidän omat lapsenlapset asuvat Helsingissä. Nämä lapset ovat tässä meidän lähellämme. Heidän suurin toiveensa tälle kesälle oli, että he saavat olla meidän kanssa mökillämme neljä päivää. Se on parasta mitä on. Ja olemme tehneet vaikka mitä muutakin yhdessä kesän aikana. Ja minun lapsenlapseni paras kaveri Iisalmessa on majoittujaperheen tytär, he ovat hyvin kiinni toisissaan. Eli tämä on merkityksellistä myös meidän lastenlasten kasvulle.
Elämästä tekee hyvää se, että voi elää arvojensa mukaista elämää. Minulla kotimajoittamisen motiivi kumpuaa hyvin pitkälti lähimmäisenrakkauden ajatuksesta, joka ei rajoitu mitenkään Suomen rajojen sisäpuolelle eikä ole koskaan rajoittunut. Miehelläni korostuu vielä enemmän se, että hänen oma isänsä evakkona on ollut Suomen sisäisiä pakolaisia ja sitä kautta tuntee historian.”
Haastattelu: Sanna Rummakko
Kuvat: Kristiina Kukkosen kotialbumi
Kukkosen runokirjaa on saatavilla Suomalaisen Kirjakaupan ja Prisman verkkokaupoista